Äitienpäivä valmisteluja

Viikonloppuna aloittelimme tekemään mummoille kortteja. Meillä mummoja, joita pitää muistaa, on yhteensä viisi. Tuo taitaa olla normaali määrä uusioperheissä. Vaikka meillä on mummoja näinkin paljon, niin silti osa heistä on lapsille niin etäisiä, että he kysyvät välillä kuka se sellainen mummo on. Etenkin mieheni äiti pitää todella vähän yhteyttä meihin. Onhan meillä välimatkaa toki monta sataa kilometriä, mutta silti yhteyden pito on todella vähäistä. Minun äitini, joka asuu aivan yhtä kaukana, soittelee sekä minulle, että lapsille viikoittain.

Samalla kun teimme kortteja, yritin nyplätä loppuun pitsiliinaa äidilleni. Se piti olla valmis jo huhtikuun alussa pidettävään kansalaisopiston näyttelyyn, mutta enpä saanut itsestäni tuolloin niin paljoa irti, että se olisi tullut tuolloin valmiiksi. Nyt se on kuitenkin valmis. Huoh.

Tiedättehän sen tunteen, kun olette tekemässä toiselle jotain kivaa ja mietitte miten iloiseksi se toinen tulee. Pakkailin pitsiliinaa äidille ja kaivoin kortteihin osoitteita ja pyysin lapsia hakemaan kortteihin runot. Tässä vaiheessa tunnelma lähti muuttumaan. Yksi teiniangstaaja huusi huoneestaan, ettei sen käsiala kelpaa kortteihin ja ei muuten tuu kirjoittamaan mitään. Nuori herra huusi koneelta ettei ehdi, ihan kohta. Vanhin tytär tuli auttamaan ja kirjoitti korttia kaikkien muiden naristessa. Vaihtari pakeni huoneeseensa, ettei tartte osallistua. Mieheni katosi kuin taikaiskusta. Huutamisen, raivoamisen ja kiroilun jälkeen kaikki tulivat naama mutrulla marttyyrin kehät loistaen kirjoittamaan runoja ja nimiä kortteihin. Tässä vaiheessa mulla oli jo niin paha mieli mummojen puolesta, että kysyin heiltä suoraan, että onko äitienpäivän tekeminen minullekin näin vastenmielistä? Tämän verranko te arvostatte äitejänne ja mummojanne?

Nyt meillä on hiljaista. Mieheni marttyyrin kehä loistaa kyliltä tänne asti, kun hän lähti hakemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Minä mökötän sohvalla. Eniten ärsyttää se, miten helposti se hyvänmielen tuottamisen ilo katosi.